Pelottavat tarinat osa 2

Tämä on jatkoa viime viikolla aloitettuun juttusarjaan, jossa julkaisemme aina perjantaisin netin syövereistä löydettyjä pelottavia tarinoita. Jos sinulla on omia tarinoita tai haluat jonkin tietyn tarinan suomeksi käännettynä, laita meille sähköpostia: onpaouto@gmail.com
Viime viikon tarina löytyy TÄÄLTÄ.

Muisto lapsuudesta

 

Vuoden 2003 aikoihin muutimme perheeni kanssa metsäiselle alueelle, nimeltä Shohola.
Olin 10- tai 11-vuotias siihen aikaan.

Äitini oli saanut pakkomielteen ideasta asua hirsimökissä, ja meidän harmiksemme, hänen unelmansa kävi toteen. Talo ei ollut itsessään mitenkään huono, pientä muurahaisongelmaa lukuunottamatta siellä oli rauhallista. Itse tykkäsin enemmän asua näin, kuin aluella, jossa kyttäävät naapurit mittailivat nurmikkosi pituutta. Täällä oltiin todella luonnon keskellä.

Useimmat päivät vietimme ulkona tutkiskellen ympäristöä, käännellen kiviä, jahdaten sammakoita ja etsien eläinten jättämiä jälkiä. Meistä tuntui ihan uudisasukkailta, pyydystäessä rapuja joenuomista, sekä rakentaessa lauttoja joilla ajelehdimme laiskaa jokea pitkin.

Äiti antoi meille rajat siihen, kuinka pitkälle saimme kulkea, mutta emme koskaan kuunnelleet. Pyöräillessä niin pitkälle tietä pitkin kuin uskalsimme, ohitimme naapureiden taloja, joita hädin tuskin edes tunsimme. Yleensä pysyttelimme sisarusteni kanssa yhdessä, mutta joskus livahdin omille seikkailuilleni.

KUVA

Silloin löysin sen.
Sisko ei ensin uskonut minua. Autotie oli hyvin piilossa, sillä sitä reunustivat alhaalla roikkuvat puiden oksat ja tietä päällysti kuolleiden lehtien peitto.
Mutta siinä se oli ja se oli mysteeri.

Alitimme ruosteiset ketjut tien edessä ja ohitimme hajoavan auton, jonka pitkä ruohikko oli puoliksi piilottanut. Pitkän ajoien päässä meitä odotti hylätty talo.
Talossa oli useita kerroksia ja autotalli, mutta kaikki ovet olivat lukittuja. Ikkunat olivat laudoitettu umpeen, eikä sisään tai ulos ollut mitään näkyvää reittiä.

Jätimme polkupyörät ja kävelimme ympäri taloa, etsien vinkkejä edellisistä omistajista, tai tapaa kurkistaa talon sisään. Takakuisti oli niin laho, että veljeni rikkoi sinne johtavat portaat. Päätimme, että sisään meneminen ei ehkä olisi järkevää, sillä kuka tiesi miten huonossa kunnossa sisätilat olivat?

Tutkimme ympäristöä ja löysimme joitakin vanhoja leluja ja kummallisen homehtuneen nuken, jolla oli oudosti leikattu polkkatukka ja muita kummallisia tavaroita lehtien seasta. Siskoni etsi lisää tavaroita ja itse kuuntelin metsän ääniä. Puut natisivat.
Ääni oli tavallinen, tuulessa huojuvat puut natisivat ja vaikersivat, mutta jostain syystä tämä ääni kuulosti aavemaiselta.

KUVA

Oletko koskaan saanut pahan tunteen jostakin? Tuntenut outoa pelkoa jota et osaa selittää?
No, minusta paikka tuntui jotenkin kylmältä, joten otin pyöräni ja kutsuin sisaruksiani. Ensin veljeni haukkui minua nössöksi, mutta koska hänen mielestään paikassa ei ollut enää mitään tekemistä,  lähdimme kotiin päin.

Siskoni piti kummallisen nuken, jotta voisi näyttää sen äidilleni.
Äiti sanoi, että se näytti olevan peräisin 70-luvulta, mutta että se oli likainen ja että siskoni tulisi hankkiutua eroon siitä. Luonnollisesti isoveljeni päätti räjäyttää sen muutamien papattien avulla ja polttaa loput nukesta takassa.
Myöhemmin samana iltana, kysyin siskoltani, tunsiko hän siinä paikassa mitään outoa.
"Joo, minäkin tunsin että paikassa oli jotain vialla. Meidän ei varmaan kannata enää mennä sinne."
Makoilin sängyllä ja mietin sitä. Jokin niissä lukituissa ovissa ja laudoitetuissa ikkunoissa sai minut ihmettelemään että mitä siellä oli tapahtunut.

Ei mennyt kauan kun näin unta talosta. 

Piilotettu ajotie jatkui loputtomiin. 

Kuivat lehdet murskaantuivat kun työnsin pientä pyörääni niiden läpi. Jokin hajoavassa talossa veti minua puoleensa. Oliko kyse uteliaisuudesta, vai jostakin paljon synkemmästä, en osannut sanoa. 

Ainoa asia jonka tiesin, oli etten pystynyt pysähtymään, vaikka pelkäsin kuollakseni.
Talo oli nyt lähellä. Yritin nousta pyöräni selkään ja lähteä pois, enkä koskaan katsoa takaisin. 

Mutta jalkani eivät totelleet.

Aivan kuin ne olisi taiottu, kuin jokin olisi hypnotisoinut minut, joku joka halusi minut sinne.
Rikkinäinen auto tuntui tuijottavan minua kun kuljin ohi, sen ajovaloista kasvoi heinää.
Ja sitten olin ränsistyneen talon edessä. 
Etuovi oli auki.

Ikkunoissa ei ollut lautoja, eikä mikään estänyt minua menemästä sisään.

Huusin ääneen samalla kun pudotin pyöräni maahan ja kävelin sisään synkästä etuovesta.

Äitini sanoi, että minulla oli painajaisia.
En halunnut kertoa hänelle, että uneksin paikasta jonka löysimme, sillä se oli kaukana niistä rajoista, joiden sisällä hän oli käskenyt meidän pysyä.

Seuraavana päivänä päätin käydä siellä ja kohdata pelkoni. 

KUVA

Ajotie oli täysin samanlainen kuin unessani. Hermostuneena mietin, olisiko talon ovi auki, kun lähestyin sitä. Pujahdin ketjujen alta, jotka kalahtelivat onton kuuloisesti ja äänen kaiku seurasi minua kun jatkoin matkaa vastentahtoisesti.

Sydämmeni hakkasi lujempaa kun aloin olla lähellä. 

Tien vierellä vanha auto näytti irvistävän minulle, puskuri muistutti aivan hampaita. 

Sitten seisoin talon varjossa. 

Kädet täristen, jätin pyöräni ja katsoin ylös. 

Ovi oli kiinni. Ikkunat olivat vieläkin laudoitettu. Huokasin helpotuksesta.
Ylös katsellessa, huomasin ullakon ikkunan. 

Sen edessä ei ollut lautoja, vain pelkät verhot peitteenä. Verhojen välistä näkyi vain pimeää, en nähnyt mitään. Ikkunassa oli kuitenkin outo tahra. Se oli erivärinen kuin verhot.
Sitten se näytti liikkuvan ja verhot menivät kiinni. 

Pyöräilin kotiin tuultakin nopeammin sinä päivänä. 

Joskus mietin niitä verhoja ja sitä, oliko se vain mielikuvitustani. 

Ehkä se oli vain rotta, tuuli tai jokin muu uskottava selitys. 

Yritän selittää itselleni, että se olisi voinut olla mitä vain. 

Mikä vain muu, kuin käsi.

Alkuperäinen tarina TÄÄLTÄ.

- Onpa Outoa


P.S    NordicFeel tarjoaa nyt jopa 70 % alennuksia ystävänpäivän kunniaksi! Tilaamaan pääset TÄSTÄ. Linkin kautta tilaamalla blogi saa pienen komission ostoista.