Kaikki tarinat ovat muiden kirjoittamia ja yleensä alkuperäinen teksti löytyy englanniksi, jonka olemme sitten vapaasti kääntäneet suomeksi ja kaikkien tarinoiden lopusta löytyy linkki myös alkuperäiseen tarinaan.
Toivottavasti nautitte näistä yhtä paljon kuin mekin ja jos sinulla on jokin tietty tarina, jonka haluat että käännämme, tai jos sinulta löytyy oma kauhutarina jonka haluat että julkaisemme, ole meihin yhteydessä: onpaouto@gmail.com
 |
| KUVA |
Pysy auton sisällä
Aurinko alkoi laskea horisonttiin. Taivas oli täynnä kirkkaan oranssia valoa, jossa oli myös sekoitus vaaleanpunaista, tällaista on maalla.
Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen aina ollut kiinnostunut luonnosta. Se on niin kaunis. Aina uskomattomista näkymistä, vuorien huipulta, ihmeelliseen luontoon, rakastin sitä kaikkea.
Tästä syystä, lähes joka vuosi, lähdimme neljän parhaan ystäväni kanssa telttailemaan paikalliselle leirintäalueelle, joka sijaitsi erään vuoren juurella. Harrastimme telttaillessa kaikenlaista, mutta lähinnä aikamme kului vuorilla patikoiden.
Tämä vuosi ei ollut poikkeus. Minä ja ystäväni (Jason, Thomas, Samuel, Peter,), olimme matkalla samalle leirintäalueelle jossa vierailemme joka vuosi. Matkassa sinne kestää noin 4 tuntia, joten ajoimme kaikki vuorotellen.
Olimme ajaneet noin puolitoista tuntia ja olimme tähän mennessä saavuttaneet jo maaseudun, olimme jo kaukana kaikista kaupunkialueista. Itse asiassa, lähin kaupunki oli useiden kilometrien päässä. Minä ja Samuel olimme jo ajaneet ja seuraavaksi olisi Jasonin vuoro.
Aurinko alkoi laskea ja suunnitelmien mukaan meidän piti saapua leirintäalueelle pimeän laskeuduttua, noin kello 19.30. Mutta erinäisten viivytysten ja kiertoteiden takia, olimme pahasti jäljessä aikataulusta.
"Pfff, me ollaan onnekkaita jos ollaan kymmeneen mennessä perillä." Sanoi Samuel.
"Niin, jos Jason ei olisi niin paska ajamaan, oltaisiin ainakin puolessa välissä jo." valitti Peter.
"Äh, turpa kiinni Peter. Se ei ole mun vika jos moottoritie on suljettu."
"Okei, rauhoitu. Kunhan vitsailen vaan."
Pitkä matka jatkui ja ajoimme syvemmälle tuntemattomaan maastoon. Koska tavallinen reitti oli suljettu, jouduimme ajamaan pitkää kiertotietä, joka johti meidät keskelle ei mitään.
"Oletko varma, että tiedät mihin ollaan menossa?" Kysyi Thomas. "Näyttää siltä että ollaan eksyksissä."
"Seuraan GPS:ssää. Ja se käskee mennä tähän suuntaan!" tiuskaisi Jason.
Jatkoimme ajamista noin kymmenen minuuttia, edelleen tuntemattomalla seudulla, kun pahin painajaisemme kävi toteen.
"Jumalauta." Huokasin. "Ihan kun tilanne ei olis jo tarpeeksi huono"
"Katsos näin käy kun annetaan Jasonin ajaa." Vitsaili Peter.
"Haista paska Peter!" Tiuskaisi Jason ja läimäisi ohjauspyörää kädellään.
"Noniin, rauhoitutaan nyt kaverit. Kyllä me tää selvitetään." Sanoin kaikille.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut siitä kun automme meni rikki ja Jason oli edelleen moottorin kimpussa. Muiden kärsivällisyys alkoi hiipua.
“Ei, annetaan olla.” Jason julisti ja avasi auton oven.
“Mihin sä oot menossa?”
“Kattomaan moottoria, paskapää.” Jason huusi ja läimäisi oven kiinni perässään. Sen jälkeen hän käveli auton eteen ja avasi konepellin.
“Jeesus, mikä sen ongelma on?” Peter ihmetteli.
“Anna sen vaan olla Peter.” Vastasin.
“Mä vaan vitsailen, ei sen tarvi ottaa sitä niin vakavasti.”
“Ei, kyllä sulla meni nyt liian pitkälle.” Thomas sanoi.
“Haista paska Thomas, älä esitä ettet ollu ite mukana tässä.”
“Älä siinä haistattele kusipää.”
Tunnelma oli jännittynyt kavereiden kiistellessä keskenään. Jason oli edelleen ulkona tarkistamassa moottoria. Muiden vielä riidellessä, katselin itse ympärillemme. Vasemmalla oli massiivinen tyhjä pelto joka oli aidattu. Aidassa oli kyltti jossa luki "EI KULKUA" isoilla kirjaimilla. Kaukaa pellon laidasta erotin hädin tuskin jonkun rakennelman, joka oli luultavasti lato, tai joku vastaava.
Oikealla oli metsä ja kuten peltokin, se oli aidattu. Aidassa oli myös kyltti, jossa luki vain "VAARA". En nähnyt mitään puiden taakse ja koska oli jo melkein pimeää, ei metsään osunut paljon valoakaan.
Yksi asia johon kiinnitin huomiota, oli kuorma-auto, joka oli pysäköity noin 200 metrin päähän toiselle puolelle tietä. En tosin nähnyt oliko siellä ketään sisällä. Olimme todellakin keskellä ei mitään.
 |
| KUVA |
“Mikä helvetti sillä oikein kestää?” Peter valitti.
“Jep, kohta tulee pimeää. En halua jäädä tänne jumiin kun aurinko on laskenut.” Samuel lisäsi.
He olivat oikeassa. Meillä ei ollut kauheasti aikaa ennen yön tuloa. Päätin että oli aika viimein tarkistaa Jasonin tilanne, joten avasin ikkunan ja työnsin pääni ulos.
“Hei Jason!” Huusin. “Korjasitko moottorin jo?”
En saanut vastausta.
“Jason! Ootko valmis jo?”
Edelleenkään ei vastausta.
Avasin oven ja astuin ulos autosta. Kävelin konepellin luokse, mutta Jason ei ollut siellä. Menin takaisin auton sisään.
“Onko se jo melkein valmis?” Peter kysyi kun laitoin auton ovea kiinni.
“Se ei ole siellä.” Vastasin.
“Mitä? Miten niin ei ole siellä?”
“Niin kun sanoin, ei ole siellä.”
“No näitkö mihin se meni?”
“En. Odota hetki, koitan soittaa sille.”
Valitsin Jasonin numeron ja soitin, vastassa oli heti puhelinvastaaja.
“Ei vastausta.”
“Paska.” Thomas huokaisi. “Mihin helvettiin se on voinut mennä?”
“En tiedä.” Vastasin.
Istuimme kaikki hetken hiljaa.
“Ehkä se meni pyytämään apua tuolta.” Samuel sanoi ja osoitti kuorma-autoa tien toisella puolella.
“Okei, mä meen tarkistamaan.” Thomas sanoi ja astui ulos autosta.
Katsoimme kaikki kun Thomas käveli kohti kuorma-autoa.
“Kai moottori on edes korjattu?” Peter kysyi.
Nojasin kuskin puolelle ja yritin käynnistää moottorin. Moottori päästi pienen äänen ja sammui heti sen jälkeen.
“Ei. Moottori on edelleen paskana.”
“No, mä meen sitten katsomaan sitä.” Peter sanoi ja avasi ovensa.
“Ei!” Huusin äkkiä. “O-odota vaan tässä. Odotetaan että Thomas tulee takasin.”
“Mitä? Miksi?” Peter kysyi.
“Mä vaan- en tiedä. Joku tuntuu vaan väärältä tässä.” Vastasin.
Peter tuijotti minua hetken kysyvästi. “Okei.” Hän vihdoin vastasi ja sulki oven. “Jos oot sitä mieltä.”
“Kaverit!” Samuel huusi yhtäkkiä. “Mä en enää nää Thomasia.”
“Mitä?” sanoin ja katsoin kuorma-autolle päin. “Näitkö mihin se meni?”
“Se hävisi ton auton taakse.”
“Paska.” Peter sanoi ja avasi taas ovensa. “Mä meen tarkistamaan missä se on.”
“EI!” Huusin taas. “Lopeta! Anna mä koitan ensin soittaa sille.”
“Hei se voi olla vaarassa idiootti!” Peter huusi.
“Tuu nyt vaan takasin tähän helvetin autoon!” Huusin ja pidin samalla puhelinta korvalla.
Peter tuijotti minua turhautuneen näköisenä, mutta pysyi paikallaan puhelimen soidessa. Puhelin soi muutaman sekunnin ja sitten, vihdoinkin.
“Haloo?” Kuulin Thomaksen vastaavan.
“Thomas!” Huusin. “Ootko kunnossa? Missä oot?”
“Rauhoitu!” Hän vakuutteli. “Oon ihan tän kuorma-auton takana, katso.”
Katsoin kuorma-auton taakse ja näin Thomasin vilkuttavan sieltä. Peter rauhoittui ja istui takasin autoon.
“Jeesus, me luultiin että sulle oli käynyt jotain.” Vastasin “Mitä sä teet siellä? Löysitkö Jasonin?”
“En,
mut löysin kuorma-autosta työkaluja. Ajattelin että voidaan niillä korjata auto.” Hän vastasi ja hävisi taas kuorma-auton taakse.
“Okei, pysy linjalla siihen asti että olet takaisin täällä.” Vastasin.
“Okei jos sanot niin. Mutta mun pitää pistää puhelin pois, että saan kannettua ne työkalut.”
“Okei, mutta pidä linja auki kuitenkin.” Pyysin.
“Selvä homma.” Thomas pisti puhelimen pois ja jatkoi tavaroiden keräämistä. Kuulin puhelun taustalta työkalujen kolinaa.
Aurinko oli tässä vaiheessa jo melkein laskenut ja taivas muuttui hitaasti tummemmaksi yön lähestyessä.
“Jeesus, joku on vähän paranoidi.” Peter sanoi kun odotimme Thomasta.
“Paraskin puhumaan. Ite meinasit lähteä juoksemaan Thomaksen perään.” Vastasin. “Ja sitäpaitsi, me ei vieläkään tiedetä missä Jason on ja mä oon todella huolissani siitä.”
“Hei, mä koitan soittaa sille tällä kertaa.” Peter sanoi. Hän valitsi Jasonin numeron ja nosti puhelimen korvalleen. Yhtäkkiä, Peterin kasvot olivat täynnä kauhua.
“Mikä hätänä?” Kysyin.
Peter ei sanonut mitään. Hän vain vilkaisi puhelintaan ja ojensi sen sitten hitaasti minulle, edelleen kauhistuneen näköisenä. Laitoin puhelimen korvalleni.
 |
| KUVA |
Kauhuissani, suljin puhelun ja pudotin Peterin puhelimen. “Mitä helvettiä toi oli?” Kysyin Peteriltä.
“Ei mitään hiton hajua.” Peter vastasi, edelleen pelästyneenä.
Tätä on vaikea kuvailla, mutta puhelimesta kuului todella kammottavia ääniä. Se kuulosti sekoitukselta demonisia huutoja, itkua ja muita kauheita tunnistamattomia ääniä. Enkä ole varma, mutta luulen kuulleeni myös Jasonin äänen heikosti taustalta.
Olin hetken jähmettynyt paikoilleni pelosta ja yritin vain käsitellä sitä, mitä juuri kuulin. En tiedä mitä ne äänet olivat, tai mitä Jasonille oli tapahtunut. Ainoa asia mistä olin varma, oli se että meidän oli päästävä pois täältä, mahdollisimman nopeasti.
Salaman nopeasti, tartuin omaan puhelimeeni, jossa puhelu Thomasin kanssa oli vielä auki. “Thomas, sun pitää tulla takaisin autolle nyt heti!” Huusin.
En saanut vastausta.
“Thomas! Vastaa!”
Pelkkää hiljaisuutta.
Sitten, yhtäkkiä, kuulin kovan pamauksen kaukaisuudesta. Se kuulosti metallin kolinalta, aivan kuin joku olisi tiputtanut kasan työkaluja maahan.
“Voi paska, se vei Thomaksen!” Huusin.
“Mitä sä tarkoitat että se vei Thomaksen? Mikä helvetin "se"?” Samuel kysyi paniikissa.
En vastannut Samuelille. Se sijaan lukitsin auton ovet ja sammutin kaikki valot.
“Mitä helvettiä sä teet?” Peter huusi.
“Pidä turpa kiinni nyt hetki. Olkaa kaikki- nyt vaan hiljaa.”
Istuimme kaikki hiljaisuudessa. Ulkona oli jo melkein pilkkopimeää.
“Mitä me tehdään?” Samuel kuiskasi. “Miks sammutit valot?”
“Olkaa nyt vaan hiljaa ja pysytelkää matalana, mä luulen että tuolla ulkona on jotain.” Vastasin.
“Niinku mitä? Karhu tai jotain?”
“Ei-
En tiedä. Mä en tiedä mitä tuolla ulkona on, mutta mitä ikinä se on, niin luulen että se vei Jasonin ja Thomaksen. Meidän pitää nyt pysyä autossa ja olla hiljaa. Toivottavasti se ei tiedä että me ollaan täällä.”
“Eheeei. Tää on hullua.” Peter sanoi, ravistaen päätään rajusti. “Meidän pitää päästä pois täältä!” Peter ei ollut enää täysin järjissään.
“Ei!” Huusin. “Pysy autossa!”
Peter ei väittänyt vastaan tällä kertaa, hän oli liian peloissaan tehdäkseen mitään.
Kaikki oli taas hiljaista. Peter tärisi pelosta. Itse istuin paikoillani, tuijottaen ulos mustaan pimeyteen joka ympäröi autoamme. Oli liian pimeää, että olisi nähnyt mitään, enkä osannut sanoa oliko ulkona joku vai ei.
Yhtäkkiä, kaukaisuudesta kuului vaimea kirkaisu. Se ei kuulostanut inhimilliseltä.
“M-mitä helvettiä toi oli?” Peter kysyi, kauhistuneena.
Sydämmeni hakkasi tuhatta ja sataa tässä vaiheessa. Ulkona todellakin oli jotain, jotain mikä ei ollut ihminen. Mietin mitä tehdä seuraavaksi. “Samuel yritä soittaa apua.”
“En pysty. Mulla ei ole kenttää.” Hän vastasi.
“Paska, me ollaan eristyksissä.” Totesin ja koitin miettiä uutta suunnitelmaa. “Okei, meidän pitää pysyä rauhallisina ja sisällä autossa vaikka mitä tapahtuisi. Odotetaan että aurinko nousee ja sitten voidaan-”
“OOTSÄ SEONNU?” Peter huusi agressiivisesti. “Ei onnistu, mä en oo jäämässä tänne aamuun asti! Mikä ikinä tuolla on, tappaa meidät jos jäädään tänne!” Tämän jälkeen Peter avasi oven ja juoksi ulos autosta, suoraan loppumattomaan pimeyteen.
“Peter, ei!” Samuel huusi ja avasi auton oven.
“Samuel, älä mee sinne!” Huusin.
“Mun pitää löytää Peter!” Samuel huusi ja juoksi pimeyteen, jättäen oven auki mennessään.
“Samuel, oo kiltti! Jää tänne!” Mutta oli jo liian myöhäistä. Samuel oli jo poissa.
Jähmettyneenä ja paniikissa, mietin mitä tehdä seuraavaksi. ‘Pitäsiko mennä heidän peräänsä? Pitäisikö myös koittaa paeta?’ Ennen kun ehdin päättää, kuulin kaukaisuudesta huutoa. Peterin huutoa.
Kuulin myös Samuelin huutavan. En saanut selvää mitä kaikkea hän huusi, mutta sain selvää yhdestä sanasta. Nimeni, hän huusi nimeäni. Hän huusi apua.
Minä vain istuin autossa, edelleen jähmettyneenä ja silmät pelosta auki sepposen selällään.
 |
| KUVA |
Olen yksin. Kaikki muut ovat kuolleet.
En tiedä mitä ulkona on, enkä tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Peter ja Samuel jättivät auton ovet auki kun juoksivat ulos ja olen liian peloissani sulkemaan niitä. Pelkään niin paljon etten pysty liikkumaan.
Nyt on kulunut viisitoista minuuttia siitä, kun Samuel ja Peter lähtivät. Muutaman minuutin välein kuulen kirkumista kaukaisuudesta. Joka kerran kun kuulen sen, se kuuluu tulevan lähempää.
Kirjoitan tätä tarinaa, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Olen kauhuissani ja olen yksin.
Ja ulkona on jotain, hitaasti tulossa minua kohti.
--
Alkuperäinen teksti löytyy TÄÄLTÄ.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
-Onpa Outoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti