Huone 733
Itsemurha huone.
Siksi kutsuttiin huonetta 733- ihan kun minulla ei olisi ollut tarpeeksi
muutakin ajateltavaa ensimmäisenä vuonna yliopistossa. Meidän huoneemme oli
734, joka ei ollut yksi paremmista ja uusista etelä-siiven huoneista. Ei, me
löysimme itsemme rakennuksen vanhasta siivestä, 7 kerroksesta. Se ei kuitenkaan
haitannut minua kovinkaan paljon, sillä he olivat kuitenkin kuunnelleet toivettani siitä,
että saisin asua parhaan ystäväni kanssa.
Lydia ja minä vietimme suurimman osan aamupäivästä muuttaen huoneeseemme.
Siinä vaiheessa, kun asuntolan opas saapui paikalle, olin ripustamassa julisteita
seinälle ja Lydia oli lukemassa.
”Hei tytöt, nimeni on Beth!” lirkutteli iloinen blondi, kun hän
astui sisään huoneeseen. ”Olen teidän oppaanne tänä vuonna.”
”Moi.” huikkasin hänelle.
”Wow, tehän olette olleet nopeita.” hän sanoi katsellen
pedattuja sänkyjä ja ripustettuja vaatteita.
Beth poimi ylös piirrustuksen Cthulhusta, jonka Lydia oli
tehnyt kesän aikana. Hän käänsi sitä sivuttain, tutkien sitä.
”Onko tämä se merihirviö Pirates of the Caribbeanista?”
Lydia vilkaisi häntä kirjansa takaa.
”No, joka tapauksessa.” Beth jatkoi. ”Tiedän ettei meidän
siipemme ole niin uusi kuin etelä-siipi, mutta uskokaa pois, tässä paikassa on
paljon historiaa. Tämä rakennus on melkein 60 vuotta vanha.”
“Joo, huomaan sen kyllä.” Sanoin katsellen ympärilleni. ”Huoneet
ovat aika pieniä.”
“No, ihmiset olivat pienempiä 50-luvulla.” Beth sanoi.
”Niinkö.” Lydia sanoin innottomasti.
“Joo, niin juuri.” Beth jatkoi puristaen huulensa yhteen.
Hän vain jatkoi seisomista siinä ja huoneen täytti kiusallinen hiljaisuus.
”Tuota.” Sanoin. ”Tuo kulmahuone, numero 733, taisi olla. Se
näyttää paljon suuremmalta kuin meidän huone. Onko se varattu, vai voisimmeko-”
”Oooh, ette halua sitä huonetta.” Beth keskeytti. ”Siellä on
tapahtunut pari itsemurhaa. Joku hirttäytyi ja joku hyppäsi ikkunasta, jos
muistan oikein. Sitä huonetta ei varata enää kenellekään. Joka tapauksessa,
muistutan vaan että tämä kerros on vain naisille, joten miehiä ei saa olla
paikalla enää klo 23 jälkeen.
Ennen kun ehdimme vastata, Beth läpsäytti käsiään ja
huikkasi nopeasti ”Oli mukava tutustua”, ennen kun hän poistui huoneesta.
Lydia tiputti kirjansa ja tuijotti käytävään. ”Vihaan häntä.”
”Kuulitko minkälaisen hemmetin pommin hän tiputti?”
“Aion kutsua häntä Idiootti Bethiksi.”
”Lydia, oikeasti. Itsemurhia?”
”Becca rauhoitu. Jokaisella kampuksella on tapahtunut
muutamia itsemurhia.”
”Joo, mutta samassa huoneessa?.”
Lydia huokaisi. ”Oikeasti, ketä kiinnostaa. Se ei ole meidän
huone.”
“Niin kai.” Käännyin tutkiakseni pientä ikkunaa
huoneessamme. ”Voitko kuvitella että kiipeäisit ulos tuosta pienestä ikkunasta
ja hyppäisit ulos? Olisit elossa ainakin viisi sekuntia ennen kuin iskeydyt
maahan.”
”Voi hitto Becca, voisitko lopettaa?” Lydia katsoi ikkunaan
ja vapisi näkyvästi. ”Tiedät että pelkään korkeita paikkoja ja pelkästään
tuosta puhuminen saa verenpaineen nousemaan.”
“Voimme aina muuttaa itsemurha-huoneeseen.” Kiusasin häntä. ”Siellä
on ikkuna joka seinällä.”
”Haista paska.”
”Okei, okei. Mutta ihan mieti asiaa. Pitäisi olla todella
sitoutunut, että tunkisi ulos noin pienestä ikkunasta.”
”Niin, mutta muista, että ihmiset olivat ilmeisesti
pienempiä siihen aikaan.” Lydia mumisi ja työnsi sänkyään kauemmaksi ikkunasta.
 |
| Kuva |
Koska Lydia oli menevä ja ystävällinen ihminen, saimme uusia
kavereita todella nopeasti. Ensimmäisinä viikkoina järjestettiin paljon
bileitä, joista yhdessä Lydia väistämättä tapasi miehen. Olin tuntenut Lydian
siitä asti kun olimme vielä vaipoissa, joten olin varma että hänellä olisi
poikaystävä ennen syyskuun loppua. Hänen nimensä oli Mike, eikä hän ollut
mitenkään erikoinen tyyppi, vaan perinteinen ylimielinen, nuori opiskelijamies.
Yliopistoelämää oli kulunut noin kuukausi, kun sen
uutuudenviehätys alkoi kadota. Minä ja Lydia aloimme löytää päivittäisen rytmin
ja vietimme useammin viikonloput opiskellen, kuin juhlien. Koeviikko oli alkamassa
muutaman viikon päästä ja halusin säilyttää 4.0 keskiarvon koko vuoden ajan.
Eräänä lokakuisena yönä heräsin kovaan, hiomista muistuttavaan
ääneen. Nousin istumaan sängylle ja jäin jännittyneenä odottamaan kuulisinko
sen uudestaan. Lydia oli myös hereillä ja kuunteli.
PAM
Mitä
hittoa? Lydia muodosti huulillaan.
Ei ollut outoa että käytävistä kuului ääniä, sillä ihmisiä
tuli sisään kaikkina aikoina. Mutta
tämä ääni tuli ehdottomasti viereisestä, tyhjästä huoneesta.
SKRIIK
“Onko tuo-“
“Joo.” Lydia kuiskasi. “Se on viereisen huoneen ikkuna.”
Lydian vaatimuksesta pidimme huoneemme ikkunan kiinni koko
ajan. Mutta tunnistimme ehdottomasti äänen joka sen avaamisesta ja sulkemisesta
aiheutui. Ja se ääni kuului
huoneesta 733.
PAM
“Kuka siellä voi olla?”
Lydia vapisi.
“Pilaileeko joku meidän kustannuksella? Onko tämä niin kuin joku
vihkiminen?”
Lydia nosti kulmiaan. “Vihkiminen mihin?”
”En tiedä. Yliopistoon?
Ehkä he kiusaavat uusia opiskelijoita.”
SKRIIK
(ikkuna aukesi)
“Kuka kiusaa uusia opiskelijoita?”
Vapisin.
PAM (ikkuna sulkeutui)
”Becca, rakastan sinua, mutta tuo on typerää.”
Heitin Lydiaa tyynyllä. “No, kuka tahansa siellä on, mene
sanomaan niille että lopettaa sen heti.”
”Minä? En ota riskiä että minut heitetään ulos ikkunasta.”
SKRIIK
”No, en minäkään sitä tee!”
”Opiskelen taidetta. Sinä opiskelet politiikkaa. Mene SINÄ
lukemaan sinne lakia.”
”Paskat siitä.”
”Soita sitten Idiootti-Bethille. Eikö tämä ole sellaista pelleilyä
joka hänen pitäisi hoitaa?”
PAM
“Minä en Bethille soita. Älä kaada sitä niskaani.”
”Okei.” Lydia tuhahti. ”Sitten meidän pitää vain olla
huomioimatta sitä.”
”Minulla alkaa koulu klo 7:30!” Kuiskasin.
SKRIIK
“Tee sitten jotain!”
“Äh!” Nousin sängystä ja marssin ovelle ja avasin oven
dramaattisella eleellä. Menin käytävää pitkin paukuttamaan ovea 733, jossa luki
`Varastohuone`.
”Ihmiset yrittävät nukkua, voitko hemmetti lopettaa.”
Sanoin, mutta vastausta ei kuulunut.
PAM
”Hei oikeesti…” Huokasin.
Astuin taaksepäin ja huomasin heti jotakin omituista. Huone
733 oli lukittu ulkopuolelta. Palasin äkkiä takaisin huoneeseeni.
”Mitä
tapahtui?” Lydia kysyi.
“En mene enää lähellekkään sitä hiton huonetta. Se on
lukittu ulkopuolelta, en ymmärrä miten kukaan olisi voinut päästä sinne sisään.
”
“Eli sanot että siellä on pelottava kummitus?” Hän nauroi.
”Ei, vaan sanon että jotain outoa paskaa tapahtuu huoneessa,
jota myös kutsutaan `Itsemurhahuoneeksi´
Lydia tuhahti ja käänsi kylkeä jatkaakseen nukkumista. ”Sinun
olisi pitänyt opiskella draamaa.”
Emme kuulleet ikkunasta lähteviä ääniä enää sinä yönä, mutta
seuraavana aamuna näimme talon ulkopuolelta selvästi, että kulmahuoneen ikkunat
olivat sepposen selällään.
Tarkkailin huoneen 733 ikkunoita koko viikon, mutta ne
pysyivät avoimena. Silloin tällöin kuulin öisin naapurihuoneesta ääniä, jotka
kuulostivat siltä, kuin lattialle olisi tippunut kuulia ja ne olisivat
pyörineet pitkin lattiaa. Koska Lydia ei herännyt näihin ääniin, en viitsinyt
niistä hänelle mainita.
Yhtenä iltapäivänä olin yksin huoneessamme, muokkaamassa
muistiinpanoja koneella. Minulla oli kuulokeet päässä, mutta musiikki ei ollut
tarpeeksi kovalla, etten olisi kuullut kun joku koputtaa ovella.
”Sisään.” Sanoin nostamatta katsetta ruudusta.
Hetken myöhemmin kuulin koputuksen uudestaan. Kiskaisin kuulokkeet
päästäni ja suljin kannettavan koneen.
Käännyin
ympäri. Tule-“
Mitä ihmettä? Ovi käytävään oli täysin auki. Olin jättänyt
sen auki tahallisesti, sillä Ian (opiskelija jota tapailin) oli tulossa
käymään. Kuulin koputuksen uudestaan takaani ja kirjaimellisesti hyppäsin ylös
tuolistani.
Koputus kuului toiselta puolelta huonetta, komeron ovelta.
Komero oli sillä seinällä jonka jaoimme huoneen 733 kanssa.
”Lydia, ei naurata.”
Ei mitään.
”Lydia, vannon että oikeasti lyön sinua.”
Hiljaisuus. Kävelin komeron ovelle ja tartuin kahvaan.
”Lydia, olet yksi hemmetin-”
”Hemmetin
mikä?”
Hänen äänensä tuli huoneen ovelta, minun takaani. Päästin
irti kahvasta ja kompuroin kauhuissani taaksepäin. Lydia heitti tavaransa
sängylle ja kääntyi minuun päin, ristien kätensä.
”Olen
hemmetin mikä?”
“luulin että olit piilossa komerossa.” Sanoin pahoitellen.
“Mitä? Miksi?”
”Koska joku koputti komeron oveen.”
”Jeesus, Becca.” Lydia sanoi hieroen otsaansa ja käveli
komerolle, avaten oven. Siellä ei ollut muuta, kuin laatikoita ja vaatteita. Hän heilautti käsiään, aivan kuin
kysyäkseen ´mitä nyt?´.
“Vannon-“
“Becca, siellä ei ole ketään.”
“Tiedän
mitä kuulin.”
 |
| Kuva |
Tuijotimme toisiamme, kunnes pattitilanteen päätti Ianin
hyvin ajoitettu saapuminen.
Hän vaistosi heti huoneen jännittyneen tunnelman. ”Hei
neidit… Mitä tänne kuuluu?”
Katsoin huonekaveriani vihaisesti. ”Jotain outoa paskaa on
meneillään viereisessä huoneessa. Mutta se ei ole mitään uutta.”
”Kummassa huoneessa? 735? Vai tyhjässä huoneessa?”
“Tyhjässä.” Painotti Lydia.
“733. Joo, en ole yllättynyt. Se on itsemurhahuone.”
”Niin, kuulimme niistä kuolemista.” Istahdin sängylleni.
”Joo, se on aika sairasta. Kolme itsemurhaa samassa
huoneessa.”
”Kolme?” Lydia kohotti kulmiaan. ”Meille kerrottiin vain
kahdesta.”
”No pari tapausta sattui 70-luvulla ja yksi taas noin 10
vuotta sitten. Joku mies hyppäsi ikkunasta.”
Vahvahdimme kummatkin Lydian kanssa. Vaikka Lydian pelko oli
pahempi, pelkäsimme kummatkin silti korkeita paikkoja. Putoaminen omaan
kuolemaan oli yksi pahimpia asioita, joita saatoin kuvitella.
”Myönnän, että kolme itsemurhaa samassa huoneessa on todella
karmivaa.” Lydia sanoi anteeksipyytelevään sävyyn.
”Niin, olen kuullut, että siinä huoneessa on jotain.” Ian
sanoi.
”Niin kuin mitä?”
”Kukaan ei tiedä, mutta joka vuosi jollakin on aina uusi
teoria. Siitä julkaistaan aina jotain yliopiston lehdessä pyhäinpäivän aikaan.
Mitä ikinä siellä onkin, se ei ainakaan ole ystävällinen.”
“No, onko kukaan tappanut itseään naapurihuoneissa? Kuten
tässä?”
Ei, vain huoneessa 733. Rehellisesti sanottuna olin
yllättynyt, kun kuulin että he avasivat tämän käytävän asukkaille lainkaan tänä
vuonna.”
“Meille sanottiin, että tänä vuonna tuli isoin ryhmä uusia opiskelijoita
20 vuoteen.” Sanoin poissaolevasti.
“Joo kuulin saman. Tiedättehän että voitte pyytää huoneen
vaihtoa.” Ian istuutui viereeni sängylle ja nojasin hänen olkaansa vasten.
”Niin, mutta meidät erotettaisiin toisistamme.” Lydia
keskeytti. ”Olemme olleet parhaita kavereita 15 vuotta. Emme voi asua muiden
kanssa.”
“Eli pitääkö meidän vain jatkaa asumista täällä, paholaisen
naapurina?” Sanoin ja vilkaisin taas komeron ovea.
Lydia kohautti olkiaan. ”Ainakin meillä on tarinoita
kerrottavana kun olemme valmistuneet.”
”Nämä eivät ole tarinoita, joita haluan kertoa.”
Muutamaa päivää myöhemmin Lydia alkoi uskoa tarinaani komerosta.
Heräsin keskellä yötä jonkun kuiskaukseen. Katsoin Lydian suuntaan, joka oli
hereillä ja tuijotti minua silmät suurina. Hän vei hitaasti sormen suunsa
eteen.
Kuuntelin tarkasti, yrittäen kuulla mitä ääni sanoi ja mistä
se tuli, mutta en saanut selvää yhdestäkään sanasta. Nousin sängystäni ja
hiivin Lydian viereen. Kuiskailu kuului täällä paljon selvemmin, mutta hänen
sänkynsä oli huoneen 733 seinän vieressä. Kuuntelin tarkemmin.
…ei koskaan…otettu…suut…hölmöiltä…
Mitä hittoa? Lydia kurkotti ja painoi korvansa seinää
vasten. Kuiskailu loppui yhtäkkiä ja minä nojasin lähemmäs. Sitten toiselta puolelta
kuului kova pamaus. Lydia pelästyi taaksepäin ja piteli korvaansa kivuissaan.
Joku oli siellä. Yhtäkkiä olin enemmän vihainen, kuin
peloissani ja marssin väitetysti tyhjänä olevan huoneen ovelle. Hakkasin ovea
kovasti, välittämättä siitä, heräisikö joku muukin tässä vaiheessa.
”Oletko
tosissasi?!” Huusin ovella. “”Tämä paska ei ole enää hauskaa. Tule ulos
siitä hemmetin huoneesta, paskapää.”
Hiljaisuus. Sitten ovinuppi alkoi kääntyä.
En tiennyt mitä olin odottanut tapahtuvan, mutta en ainakaan
tätä. Peruutin niin pitkälle pois ovesta, että osuin vastakkaiseen seinään. Kun
oven nuppi oli kokonaan kääntynyt, jokin alkoi työntää ovea auki toiselta
puolelta. Ovi natisi kovaäänisesti, mutta lukot pitivät.
Pidätin hengitystä, kunnes oven työntäminen toiselta puolelta
loppui ja ovinuppi palasi hitaasti takaisin normaaliin asentoon. Huomasin että
Lydia pilkisti ulos huoneestamme. Hän piteli käsiään ilmassa, kuin kysyäkseen
että mitä oikein tapahtui?
”Joku luulee olevansa hauska.” Vastasin hänelle kovaan ääneen.
Hän pudisti päätään ja katosi takasin huoneeseemme.
Polvistuin lattialle ja laskin pääni mattoa vasten,
katsellen sisään oven alta. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kulmahuoneen.
Huone 733 oli ehdottomasti varastohuone. Yhdellä seinällä oli
tuoleja pinottuna ja toisella seinällä taas sängynrunkoja. Yhden ikkunan alle
oli pinottu patjoja ja koko huonetta ja tavaroita siellä, peitti paksu kerros
pölyä. Ikkunat olivat todella isoja, asia, jota ei huomannut katsomalla
rakennusta ulkoapäin. Ne olivat auki, kuten aina, ja näin kuinka joku olisi
helposti voinut kiivetä niistä ulos.
Huone näytti siltä, ettei kukaan ollut käynyt siellä
muutamaan vuosikymmeneen, mikä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloani.
Kuunvalo, joka oli valaissut huonetta hieman, katosi
yhtäkkiä ja näin vain pimeyttä. Yritin
totutella pimeyteen räpyttelemmällä silmiäni. Suljin silmäni tiukasti ja
kun avasin ne, suuri keltainen silmä tuijotti minua takaisin vain muutaman sentin
päässä kasvoistani, toiselta puolelta ovea.
Kirkaisin ja herätin puolet asuntolasta.
Emme voineet enää kieltää, että asiat olivat menossa
pahempaan suuntaan. Seuraavana aamuna pyysimme huoneen vaihtoa
asuntolapalveluista ja toivoimme parasta. Sillä välin, sovimme ettei kumpikaan
meistä olisi enää yksin huoneessamme öisin. Joko olimme kummatkin kotona yön,
tai sitten kummatkin poissa. Aloimme
viettää useimmat yömme poikaystäviemme luona.
Kerroin Ianille kaiken tapahtuneen ja hän ehdotti että
keskustelisin tapauksesta yliopiston Paranormaalin Seuran kanssa. Hieman empien
sovin heidän kanssaan tapaamisen ja tapasimme seuraavana tiistaina Lydian kanssa
pienen, siististi pukeutuvan nuorukaisen nimeltä Craig, sekä neljä hänen ”kollegaansa”.
Kerroimme heille kaiken mitä muistimme tapahtuneen, kaikki
pienimmätkin asiat. Craig ja neljä muuta Paranormaalin Seuran jäsentä istuivat
hiljaa ja kirjoittivat muistiinpanoja puolisen tuntia. Kukaan ei puhunut,
kunnes olimme lopettaneet tarinamme.
”Siinäkö kaikki?” Craig kysyi.
”Kyllä…”
Sanoin hitaasti.
“Voisitteko odottaa hetken käytävässä, jotta voisin jutella
kollegoideni kanssa?”
”Tottakai.” Lydia hymyili isosti ja nousi seisomaan. ”Mitä
ikinä tarvitsette.”
Ovi oli hädin tuskin sulkeutunut takanamme, kun Lydia
tirskaisi ja pyöräytti silmiään. ”Lähdetään.”
“Lähdetään minne?” Kysyin.
”Oletko
tosissasi?”
”Lydiä, älä viitsi, tarvitsemme apua. Minua pelottaa. Emme
ole nukkuneet huoneessa yhtäkään yötä torstain jälkeen, eikä tätä asiaa voi
vain lakaista maton alle.”
“Okei.” Hän sanoi ja nosti kätensä ilmaan. ”Kuunnellaan mitä
heillä on sanottavana ja mennään sen jälkeen asuntolapalveluiden luokse
katsomaan, onko muuttopyyntömme edistynyt.”
Maleksimme käytävässä vielä 15 minuuttia, kunnes Craig tuli
ulos ja pyysi meidät takaisin sisään ja istuutumaan. Yhtä koreasti kuin
eduskunnan kokoontumisessa, Craig yskäisi ja antoi diagnoosinsa.
”Arvon leidit, olette tekemisissä erittäin vihaisen aaveen
kanssa.”
”Onko tuo ammattimainen mielipiteesi, Craig?” Lydia sanoi.
Katsoin häntä tuimasti.
“K-kyllä.” Hän änkytti. ”Kostonhimoisen hengen-”
”Hengen?” Kysyin. Epäilin todella että kyse oli siitä.
”Kyllä.” Vastasi joku muu kuin Craig. ”Maallikoiden kielessä
se tarkoittaa aavetta.”
”Herranjumala.” Lydia huokasi ja hieroi ohimoitaan.
Craig luuli Lydian turhautumista epätoivoksi ja kiiruhti
äkkiä keskusteluun.
”Älkää pelätkö neidit, me huolehdimme teistä. On totta, että
henget voivat aiheuttaa aikamoista päänvaivaa, jos ei tiedä kuinka ne saa
karkotettua. Jonka vuoksi on hyvä, että käännyitte puoleemme. Itsemurhat johtavat
lähes aina vihaisiin aaveisiin, he kaipaavat kostoa.”
“Kostoa kenelle?” Kysyin.
“Toisille opiskelijoille. Ehkä kyseistä henkeä kiusattiin ja
se johti hänet ottamaan oman henkensä, jonka vuoksi hän haluaa nyt piinata
muita.”
Ӏh, kuules
nyt-”
“Voimme hoitaa Asian puolestanne saman tien, pyydämme vain vastineeksi
pientä lahjoitusta seurallemme.” Craig jatkoi. ”Emme rehellisesti sanottuna
tienneet, että huone on niin aktiivinen. Tämä on todella jännittävää.”
“Hienoa, kiitos ajastanne.” Lydia sanoi ja nappasi samalla
kädestäni kiinni, nostaen minut ylös tuolistani.
”Haluatteko että järjestämme asian tänä viikonloppuna?”
Craig kysyi.
”Tehdäänpä nyt niin, että me soitamme teille.”
 |
| Kuva |
Lydia kiiruhti minut ulos huoneesta, kyllästynyt ilme
kasvoillaan, emmekä puhuneet ennen kuin olimme asuntolan toimiston edessä.
”Tuo oli ajanhukkaa.” Hän sanoi.
”En väitä
vastaan, mutta-“
“Becca, et kai oikeasti usko tuohon?”
“Eli, et usko että se
on a..a…” Minun oli vaikea edes sanoa sitä, sillä se kuulosti niin
naurettavalta. ”..Aave?”
“No, en hitossa tiedä, mutta eivät tiedä hekään. Sillä
tyypillä ei ollut hajuakaan mistä puhui.”
Vedin huppua silmilleni kun astuimme asuntolan toimistoon.
”Sanotaanko näin.” Lydia jatkoi. ”He leikkivät
aaveenmetsästäjiä ja me elämme hitto Manaajassa.”
”Okei.” Huokasin.
“Mitä sitten teemme? Jatketaanko vain nukkumista Mikella ja Ianilla siihen asti
kunnes saadaan uusi huone?”
”Haluan vain, että tämä loppuu.” Lydia risti kätensä ja tuijotti
eteenpäin. Me kaikki halusimme tämän loppuvan. Vaikka sen hiton huoneen
vieressä asuminen ei olisi ollut pelottavaa, se oli ainakin häiritsevää.
“Okei, no luulen että olemme turvassa siellä päivisin,
kunhan emme nuku siellä, niin meidän pitäisi olla kunnossa. Huoneemme on
kuitenkin vain aaveen vieressä ja saamme uuden huoneen varmasti pian.” Katsoin
kelloani. ”Paska, se on jo melkein 2.”
“Eikä, oikeasti? Minun pitää mennä. Mike liittyi Sigma
Chihin ja hänen vihkimisensä seuraan on tänään.”
”Ai niin, unohdin että hän pyrki sinne.”
Asuntolan toimiston tyttö viittoi meitä tiskille. En ollut
edes tajunnut että olimme liikkuneet jonon ensimmäisiksi.
“Kerro minulle mitä he sanovat.” Lydia sanoi ja juoksi ulos
ovesta.
Vastaanoton tyttö katsoi minua epäilevästi kun lähestyin
tiskiä.
“Hei, olen-“
“Olet se tyttö, joka haluaa muuttaa pois huoneesta 734, eikö
niin?”
”Joo, toinen heistä. Miten tiesit?”
”Pahoittelen, kuulin mitä puhuitte. Lisäksi näin pyyntönne
pöydälläni pari päivää sitten, ja minun on kysyttävä, miksi oikein haluatte
vaihtaa huonetta?”
Olin väsynyt. Minut oli murrettu. Eikä minulla ollut energiaa
keksiä tilanteeseen sopivaa valhetta.
”Koska viereisessä huoneessa on meneillään jotain outoa
paskaa ja se pelottaa meitä. Ääniä, kuiskauksia, koputuksia ja yhtenä yönä näin
jonkun…”
”Näit jonkun?”
”Joo.”
Huoneessa 733?”
”Niin, katsoin oven alta. Ja joku oli ehdottomasti
huoneessa.”
”Tiskin tyttö siristi silmiään ja sitten nyökkäsi, ilman
mitään järkevää syytä.”
“No, huoneenne eivät ole vielä valmiita, mutta ne olen
asettanut ne ensimmäiseksi listalla. Toistaiseksi olette kuitenkin jumissa. Meillä ei vain ole muuta
paikkaa mihin laittaa teitä.”
Huokasin. Osasin arvata tämän.
”Nimeni on Alice.” Hän jatkoi. ”Ja kuule, olen tutkinut
asuntolanne itsemurhia melko paljon ja luulen, että voin auttaa teitä. Tai
ainakin tarjota joitakin näkökulmia asiaan.”
“Oikeasti?” Kysyin empien.
”Todellakin. Asun huoneessa 310. Olen siellä tänään, kello
neljään mennessä.”
“Kiitos. Tulimme juuri tapaamisesta Paranormaalin Seuran luota.”
”Ugh, älä sano enempää.” Alice pyöritteli silmiään.
”Jep. Joten.. Tavataan siis ehdottomasti neljältä.”
”Hienoa.” Alice sanoi ja hymyili.
Olin ajoissa hänen huoneensa luona, mutta niin oli hänkin.
Kerroin hänelle tarinamme toisen kerran sinä päivänä, eikä Alice epäröinyt keskeyttää
minua kysymyksillään. Tosin hänen
kysymyksensä eivät paljastaneet hänen ajatuksiaan. Kun olin valmis, hän
nojasi tuoliinsa ja huokaisi syvään.
“En voi uskoa sitä.” Hän pyöritti päätään. ”Olin kuullut
huhuja, mutta en todella uskonut että ne olisivat olleet totta.”
”Voin luvata – kaikki mitä olen kertonut, on täysin totta.”
“Ja minkälaista siellä on nyt? Silloin kun olet siellä?”
”Emme vietä öitä siellä, mutta päivisin olemme kuulleet
raapimista seinistä, todella hiljaista kuiskailua ja joskus kuulemme ikkunan aukeavan
ja sulkeutuvan. Hemmetti keskellä kirkasta päivää. Kuitenkin aina kun katson
huoneen 733 ikkunoihin kadulta, ne ovat auki.”
Alice nyökkäsi. ”No, suoraan sanottuna, en usko että olette vaarassa.
Vaikka se harmittaakin, te olette vain sivullisia uhreja. Teidän pitää van
pysyä poissa huoneesta 733.”
Naurahdin. “Lasketko leikkiä? En koskaan menisi sinne.”
”Uskon, että uskot niin. Mutta se, mikä ikinä se onkin, on
hankala. Manipuloiva. Valehtelija. Ja fiksumpi kuin te.”
“Yritän olla loukkaantumatta tuosta.”
”Eikä sinun pitäisikään.”
”Mikä luulet, että se on?”
”Jokin todella vanha ja todella paha.”
Otin hänen sanomansa skeptisesti ja annoin katseeni vaeltaa
hänen huoneessaan. En ollut huomannut sisustusta aiemmin, mutta jos sanoisin
että olisi vähättelyä sanoa, että Alice oli kiinnostunut yliluonnollisesta.
”En osaa kuvitella tilannetta, jonka vuoksi astuisin siihen
huoneeseen.”
“Tiedän. Mutta sinun kannattaa varautua siihen, että saattaa
tulla aika kun sinun on tehtävä päätös siitä astutko siihen huoneeseen. Koska
se minkä kanssa olet tekemisissä. Se on tappanut jo viisi ihmistä.”
”Viisi? Luulin että kuolemia oli kolme!”
“Niin, no, kaikki eivät tee yhtä tarkkaa tutkimusta kuin
minä. Odotas, ensin oli Ellen Burnham vuonna 1961 – hän hyppäsi ikkunasta. Hän oli ensimmäinen. Sitten
oli Tad Collinsworth vuonna 1968 – hän hyppäsi myös. Marissa Grigg vuonna 1975,
hän hirtti itsensä. Erin Murphy vuonna 1979 – hän hyppäsi. Ja sitten Erik Dousten vuonna 1992 – hän hirtti
itsensä.”
“Viisi itsemurhaa. Kuinka yliopisto antaa ihmisten vielä
asua siellä?”
”Eivät he anna. Siksi siitä on tehty varastohuone.”
”Mutta silloin
aiemmin?”
“No, aina muutaman vuoden välein, kun he jotka muistivat
asiat olivat jo valmistuneet, huone avattiin aina uudestaan. Tämä oli ennen internetiä,
joten uudet opiskelijat olivat tietämättömiä asiasta. Mutta viimeisimmän uhrin –
Erik Doustenin jälkeen, he sulkivat koko pohjoisen käytävän kerroksesta 7 ja rakensivat
lisää huoneita eteläiseen käytävään.
“Joten, mitä se haluaa?”
Alice vavahti. ”Kaaosta. Kuolemaa. Sieluja. Kuka tietää?
Kukaan ei edes tiedä mikä se on.”
”Okei, eli mitä me tiedämme?”
”Tiedämme, että se on jotenkin sidottu siihen huoneeseen,
tosin sillä ei tunnu olevan kovinkaan paljoa vaikutusta huoneen ulkopuolella.
Tiedämme, että kaikki, jotka kuolivat siellä, olivat siihen aikaan yksin
huoneessa. Ja tiedämme että se on pilailija. Sen tiedämme.”
Se ei riittänyt minulle. ”Miten luulet, että se tekee sen?”
Kysyin hiljaa.
”Aiheuttaa kuolemat?”
Nyökkäsin.
“Tiedän vain sen mitä todisteita on huhuttu löytyneen. Kaikissa
tapauksissa oli piirustuksia tai kirjoituksia, joiden sanottiin siihen aikaan
olevan ´sanoin kuvaamattomia´. Sanottiin, että ne sisälsivät kauheita, pahoja
asioita joiden näkeminen tai lukeminen saisi kenet vain voimaan pahoin.”
“Ja ne ihmiset, hekö piirsivät ne? Kirjoittivat ne asiat?”
”Jep. Mikä ikinä siinä huoneessa on, ajoi heidät hulluiksi.”
”Tuon on hiton pelottavaa.”
”Oletteko harkinneet, että pyytäisitte jonkun siunaamaan
huoneenne?”
”Jeesus.”
”No häntä ette ehkä saa, mutta ehkä jonkin toisen, pyhän
ihmisen.”
“Ei, tarkoitan että Jeesus, puhut manauksesta.”
Alice vavahti. ”Ehkä. Huhu kertoo, että koko asia sai alkunsa
pieleen menneestä Ouija-pelistä vuonna 1961.”
”Oikeasti? Se on pelkkä Hasbron valmistama peli.”
”60-luvulla ei ollut. Joka tapauksessa, se on vain huhu.
Ainoa ihminen joka tietää asiasta on Tom Moen, hän työskentelee yliopiston kansliassa.
Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta hän ei suostu tapaamaan minua.”
“Opiskeliko hän täällä vuonna 1961?”
"Opiskeli. Ja hän asui samassa asuntolassa silloin.”
”Meidän pitää puhua hänelle. Minun pitää saada tietää mitä
hittoa on meneillään, tai en pysty elämään loppuelämääni hyvinvoivana ihmisenä.”
“Luulen että voisimme yrittää puhua hänelle yliopistolla.”
”Voimmeko puhua hänelle huomenna?”
”Voimme yrittää.”
 |
| Kuva |
Herra Moen ei suostunut tapaamaan meitä sinä päivänä, tai
seuraavana. Yritimme tavoittaa hänet ruokatunnin aikana ja uudestaan kun hän pääsi
töistä, mutta hän onnistui välttämään meidät joka kerta. Alkoi olla selvää,
että tuo vanha mies vältteli meitä aktiivisesti.
Emme olleet Lydian kanssa nähneet paljoakaan toisiamme,
sillä jatkoimme nukkumista muualla kuin omassa huoneessamme. Kävimme
huoneessamme kahdesti päivässä, kerran aamulla ja kerran iltapäivällä. Yleensä
huoneessa oli hiljaista, mutta se ei saanut oloani paremmaksi. Tunsin aina että
seinän toisella puolella joku tarkkaili minua. Se tuntui tyyneltä myrskyn
edellä.
Pyhäinpäivää edeltävänä torstaina palasin huoneeseen käymään
suihkussa, paljon myöhemmin kuin
yleensä. Olin nähnyt Lydian iltapäivällä ja hän kertoi minulle, että
hänellä oli tarpeeksi vaatteita Miken luona, jotta voisi olla siellä vaikka
valmistumiseen asti, joten tiesin että olisin yksin huoneessa.
Otin suihkun asuntolan turvallisessa suihkutilassa ja kävelin
sieltä huoneeseeni vaihtamaan vaatteet. Minun piti tavata Ian puolen tunnin
päästä, sillä olimme menossa juhliin ja halusin ulos huoneesta mahdollisimman
nopeasti. Koska hiljaisuus kauhistutti minua, kiinnitin iPodin kaiuttimeen ja
laitoin AC/DC:n soimaan.
Puin päälleni ja seisoin peilin edessä kuivaamassa
hiuksiani. Käänsin pääni ylösalaisin ja kuivasin hiuksiani niin saadakseni
niihin vähän ilmavuutta. Kun nostin pääni ylös ja sammutin hiustenkuivaajan,
huomasin heti hiljaisuuden huoneessa. Mutta se ei ollut ainoa asia, jonka
huomasin.
En ollut enää huoneessani. Näin peilin kautta heijastuksen
pölyisistä sängynrungoista ja isoista avoimista ikkunoista huoneessa 733.
Käännyin ympäri paniikissa, vain huomatakseni, että olin omassa huoneessani.
Katsoin takaisin peiliin ja näin edelleen huoneen 733 heijastuvan siitä. Näin
jonkin liikkuvan takanani ja muuta ei tarvittu, lähdin juoksemaan. Nappasin laukkuni
ja puhelimen, sekä pakenin huoneesta läimäyttäen oven kiinni takanani. Soitin
Alicelle hissimatkalla alas.
”En pysty tähän enää.” sanoin kun hän vastasi. ”En pysty
mennä takasin siihen huoneeseen. En enää koskaan.”
”Mitä tapahtui?”
Kerroin hänelle.
“Jeesus. Mitä haluat tehdä?” Hän kysyi.
”Minun on puhuttava jollekin, joka tietää mitä hittoa täällä
tapahtuu. Onko Tom Moen ainoa ihminen, jonka tiedämme olleen täällä vuonna
1961?”
”Ainoa, jonka minä tiedän. Ehkä saamme puhuttua hänelle
huomenna kun hän tulee töihin? Ajamme hänet nurkkaan, emmekä suostu liikkumaan,
ennen kun hän kertoo meille jotakin. Hänen pitäisi tulla töihin kello 6:30.
Tavataanko yliopiston kahvilan ulkopuolella aamulla?”
”Totta hitossa. Minulla on tunti kello 7:30, mutta jätän sen
väliin.”
”Okei, nähdään silloin.”
Yleensä en innostunut kauheasti juhlista, mutta sinä iltana
olin todella onnellinen että olin menossa sellaisiin. Heti kun pääsin sinne,
pyysin Iania hakemaan minulle juoman. Koska en yleensä juonut alkoholia, hän
katsoi minua kulmat kohollaan. Kerroin hänelle lyhyesti illan tapahtumat,
toivoen ettei hän pitäisi minua hulluna.
Ian teki minulle viskikolan. Se oli ensimmäinen monista samanlaisista.
Puolenyön aikaan kävin tupakalla ja tarkistin samalla
puhelimeni. Lydia oli jättänyt viestin vastaajaani klo 23:04.
”Hei Becca, kuule, äh, meillä oli hiton iso riita äsken Miken
kanssa. Hän, tai hänen kaverinsa kai, päättivät että tänä pyhäinpäivänä heidän
pitää viettää yönsä itsemurhahuoneessa. Meidän asuntolassa. En vain kestä sitä.
Hän tietää mitä olemme joutuneet kokemaan ja silti lähti mukaan siihen. Hän yrittää
nyt vakuuttaa minua siitä, että Sigma Chi on kaiken huoneen 733 tapahtumien
takana. Että he ovat vain koittaneet luoda tunnelmaa sitä iltaa varten. En
pysty- ”
Suljin puhelun ja heitin puhelimeni laukkuun. Ei ihme, että
Lydia oli vihainen. Tämä oli todella huono juttu. Todella huono.
Löysin Ianin sisältä ja pyysin häntä viemään minut kotiin.
Olin yhtäkkiä erittäin stressaantunut, väsynyt ja humalassa.
Kun herätys soi aamulla kello 6, sain todella tehdä töitä,
että sain itseni ylös sängystä. Puin päälleni edellisen illan vaatteet ja
lähdin kohti yliopiston kahvilaa.
Alice odotti minua siellä mustan kahvin kanssa.
“Ajattelin, että tarvitset tätä.” Hän nauroi.
”Kuinka tiesit?”
”Viesteistäsi.”
”Laitoinko sinulle viestiä viime yönä?”
”Joo, noin yhden aikaan yöllä. Kerroit siitä Sigma Chi:n
jutusta.”
“Ai niin, totta.” Työnsin aurinkolasit pidemmälle nenääni
pitkin ja vedin huppua silmilleni.
”Ne tyypit ovat idiootteja. Muistatko kuinka kerroin, että
se on ovela? Entä jos koko idea siinä, rttä se on häiriköinyt teitä, on ollut se,
että se saisi ihmisiä menemään sisään huoneeseen? Kukaan ei ole käynytkään
huoneessa vuosiin, voitko kuvitella kuinka nälkäinen se on?”
“Uskotko että he ovat todella vaarassa?” Kysyin kun istahdin
alas yliopiston portaille.
“Uskon. Ainoa asia joka on heidän puolellaan, on se että
kaikki itsemurhien uhrit olivat yksin kun he kuolivat.”
”Joten se ei ole niin voimaksa, kun he ovat kaikki siellä?”
”Teoriassa kyllä. Tietäisimme paljon enemmän, jos
tietäisimme mikä se on. Emmekä voi tietää mikä se on, ennen kuin tiedämme,
kuinka se päätyi siihen huoneeseen. Siksi tarvitsemme Moenia.
”Mihin aikaan hänen pitäisi tulla?”
”Itse asiassa, 20 minuuttia sitten.” Alice sanoi pahaenteisesti.
Meni vielä puoli tuntia, kunnes tulimme siihen
lopputulokseen, että herra Moen oli jälleen onnistunut livahtamaan ohitsemme.
Menimme kuitenkin yliopiston kansliaan, toiveenamme rukoilla häntä tapaamaan
meidät.
Kanslian työntekijä suhtautui meihin kylmästi.
”Tom ei ole tulossa töihin tänään. Tai minään muunakaan
päivänä sen puoleen. Hän irtisanoutui eilen. Näyttää siltä ettette voi enää
häiriköidä häntä.”
”Me emme häiriköineet häntä.” Sanoin. ”Meidän vain tarvitsi
kipeästi puhua hänelle.”
”Edelleen tarvitsee.” Lisäsi Alice.
”No, ette saa minulta hänen henkilökohtaisia tietojaan.” Hän
vastasi piikittelevästi ja käveli pois.
”Mitä hittoa me nyt tehdään?” Alice kysyi.
”Ilman Tom Moenia ei ole mitään tehtävissä.”
”Alice, hemmetti. En voi palata siihen huoneeseen.”
“No, sitten on hyvä että siirtonne menivät läpi.”
”Ai menivät?!”
”Joo, sain ilmoituksen aamulla sähköpostiin. Sinä menet
Mortonin asuntolaan ja Lydia Tinsleyn.”
”Luojan kiitos.”
”Ajattelinkin, että olisit onnellinen siitä. Lisäksi
vakuutin pomoni siitä, ettei ketään muuta laiteta huoneeseen 734.”
”Kiitos siitä.”
”Ainoa asia on siinä, että ette pääse muuttamaan ennen
maanantaita.”
”Kestän kyllä viikonlopun yli, varsinkin kun tiedän nyt että
tämä loppuu. Minun pitää kertoa Lydialle.”
Otin puhelimeni esiin soittaakseni Lydialle ja huomasin että
puhelimessa oli kuuntelematon ääniviesti. Aloin kuunnella sitä. Se oli loput
eilisen illan viestistä.
”-katsoa sen typerää naamaa enää, joten menen kotiin. Älä
huolehdi minusta, olen kunnossa. Olen tarpeeksi humalassa, että nukun läpi
kaiken paskan mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Olen vain niin vihainen nyt.
Kestäisin mieluummin nyt idiootti-Bethiä, kuin Michael-Vanhempani-Ovat-Varmaan-Sisaruksia-Koska-Olen-Vammainen-Bensonia.
Nähdään huomenna! Rakastan sinua!”
Viesti loppui.
”Voi hemmetti sentään.”
Alice katsoi minua kysyvästi.
”Lydia nukkui viime yön huoneessamme.”
Alice
irvisti.
“Hän on
turvassa, eikö?”
“Niin kauan kun ei mene huneeseen 733.”
“Ei mene.” Mietin
isoja avoimia ikkunoita kulmahuoneessa. Jos ei mikään muu, niin pelkkä ajatus noista
ikkunoista pitäisi Lydian pois siitä huoneesta.
“Hyvä. No, koska meillä ei ole muutakaan tekemistä, haluatko
käydä kirjastossa etsimässä teologisia kirjoja? Kirjasto taitaa olla ainoa
paikka mikä on auki tähän aikaan.”
”Okei.” Suostuin.
Seuraava tuntini alkaisi vasta kello 10.
Pieni vanha nainen, joka istui kirjaston tiskin takana, oli
varmaan 1,000 vuotta vanha. Neiti Stapleyn silmät olivat pienet ja vetiset,
sekä hänen ihonsa näytti siltä, että se suli pois hänen kalloltaan. Kuitenkin,
hän oli ystävällinen ja tietäväinen, ja ohjasi meidät oikeaan suuntaan kun
kysyimme mistä löydämme kirjoja demoneista, vaikka katsoikin meitä hieman
kummeksuen.
Kirjoja ei ollut kovinkaan paljon. Luimme kaiken mitä
löysimme, mutta suurin osa siitä ei liittynyt asiaan tai oli väärällä kielellä.
Palasimme tiskille puolen tunnin kuluttua.
“Ah, onko teillä mitään kirjoja yliluonnollisesta?”
”Yliluonnollisesta? Ah…” Hänen äänensä vaimeni. ”Kyllä on,
tuolla vasemmalla.”
”Okei, kiitos. Olen liian krapulainen, että löytäisin niitä
itse.”
”En usko, että hän pitää meistä.” Alice kuiskasi kun
kävelimme pois.
”Siitä miltä näytämme, vai siitä mitä etsimme?”
”Varmaan kummastakaan”
Tunnin sisällä olimme takaisin tiskillä. Huomasimme, että
hän alkoi ärsyyntyä meihin, sillä hänen katseensa kapeni epäileväksi, kun
lähestyimme tiskiä.
”Ah, anteeksi, tiedätkö mistä löytäisimme tietoa
istunnoista, Ouija-laudoista tai-”
”Nyt kuulkaas tytöt.” Neiti Stapley nousi ylös pöydän takaa
ja katsoi meihin lasiensa yli. ”Toivon todella, että tämä on koulua varten.”
”Se on.”
Sanoin.
“Ei ole.” Alice vastasi samanaikaisesti. ”Tämä on
henkilökohtaista tutkimusta varten.”
”Tutkimusta? Minkälaista tutkimusta?”
“Kuule, emme aio pelleillä Ouija laudan tai muun kanssa…”
Sanoin.
”Hyvä.” Neiti Stapley suoristi housujaan ja istui takaisin
alas. ”Koska en halua, että sellaista tapahtuu täällä uudestaan.”
“Uudestaan?” Alice kysyi.
Vanhempi nainen näytti yhtäkkiä erittäin vaivaantuneelta ja
alkoi järjestellä kirjakasaa hänen pöydällään.
”Meillä saattaa olla jotakin istunnoista tuo-”
”Neiti Stapley. Tutkimme mitä tapahtui yliopiston
asuntolassa vuonna 1961.” Alice
keskeytti.
“Ja sitä, mitä siellä on tapahtunut sen jälkeenkin.”
“No, eihän se ole mikään salaisuus, eihän? Opiskelija teki
itsemurhan siinä huoneessa. Kammottavaa, mutta ei ennen kuulumatonta yliopiston
asuntolassa.”
”Viisi opiskelijaa.” Korjasin.
”Mutta tiesit sen, etkö?” Alice puhui yhtäkkiä hyvin
nopeasti. ”Koska kuulostaa siltä, että tiedät melko paljon tästä tarinasta. Ole
kiltti ja kerro meille, kuinka tämä sai alkunsa, niin ehkä me voimme lopettaa
sen.”
“Lopettaa sen?” Neiti Stapleyn ääni muuttui hiljaisemmaksi,
mutta keskittyneemmäksi. ”Älä ole niin ylimielinen, nuori neiti. Et voi
lopettaa sitä. Ihmisiä on aina kuollut siinä huoneessa ja tulee aina kuolemaan.
Sitä ei voi lopettaa, joten sinun on vain parasta pysytellä kaukana siitä.”
”Mutta jos tietäisimme, kuinka se alkoi –”
”Se alkoi juuri niin kuin arvelitkin. Mutta kaikki, jotka
olivat osallisina siinä, ovat joko erittäin vanhoja tai erittäin kuolleita
tällä hetkellä. Pysy kaukana siitä huoneesta. Keskity opintoihisi.”
Nojasin hänen pöytäänsä vasten. ”No, tahtoisin kyllä, mutta
ystäväni ja minä asumme viereisessä huoneessa. Ehkä sinä voit unohtaa kaikki ne
itsemurhat, mutta me emme. Koska se ei hitto anna meidän unohtaa.”
“Nuori neiti, en ole koskaan unohtanut.” Neiti Stapleyn ääni
oli vieläkin hiljaisempi. ”Ystäväni Ellen oli ensimmäinen ihminen, joka kuoli
siinä huoneessa. Hän oli kaikkein paras ystäväni, eikä mene iltaakaan kun en
näe häntä mielessäni, ujuttautumassa ulos siitä pienestä ikkunasta, seisomassa
siinä kylmällä kielekkeellä paljain jaloin ja hyppäämässä alas sen talon seitsemännestä
kerroksesta.
Alice huokaisi. ”Olen pahoillani. En tiennyt.”
”Niin, nämä ovat vanhoja haavoja, kultaseni. Nyt tytöt,
suosittelen että pyydätte huoneen siirtoa välittömästi. Kenenkään ei pitäisi
asua sen talon seitsemännessä kerroksessa. Ja se on ainoa asia, mitä aion sanoa
asiasta.
Alice huokaisi, mutta nyökkäsi sitten. Emme saisi enempää
tietoa täältä. Kuitenkin, se oli melkoinen läpimurto – ainakin nyt tiesimme
jotakin asiasta.
Alice käveli poispäin ja olin lähdössä hänen peräänsä, mutta
jalkani eivät liikkuneet. Jokin häiritsi minua, jokin pieni, mutta tärkeä
yksityiskohta neiti Stapleyn tarinassa; sana joka vaikutti yhtäkkiä hyvin
tärkeältä.
“Eh, neiti Stapley.” Kysyin väsyneeltä, vanhalta naiselta
tiskin takaa. ”Miksi sanoit huoneen 733 ikkunoita pieniksi? Koska olen nähnyt
ikkunat ja ne ovat todella suuret.”
”Kulta, tarkoitat kulmahuonetta, se on varastohuone. Huone
733 on sen vieressä.”
”Ei-ei.” Änkytin.
”Se on huone 734.”
“Niin, tai siis niin se on nyt. Kun he rakensivat lisää
huoneita eteläiselle puolelle, he muuttivat huoneiden numeroita.”
Voi luoja. Tunsin oloni äkkiä todella kuumaksi ja meinasin
pyörtyä.
“Se ovela paskiainen.” Alice kuiskasi vieressäni ja kalpeni.
”Lydia.”
 |
| Kuva |
Lähdimme juoksemaan läpi yliopiston niin kovaa kuin
kykenimme, kohti asuntolaa. Juoksuamme todistivat vain muutamat väsyneet
opiskelijat matkalla aamu-luennoilleen. Kun asuntola tuli vihdoin näkyviin, kompuroin
kivetyksellä ja tunsin vereni seisahtuvan. Näin selvästi, että kulmahuoneen
ikkunat olivat kiinni – ensimmäistä kertaa koskaan. Ja minun huoneeni ikkuna
oli auki.
Juoksimme asuntolan aulaan, tönien useita lattea lipittäviä,
uggeja käyttäviä opiskelijoita pois tieltä, kun he astuivat ulos hissistä.
Painoin hissin nappulaa seitsemänteen kerrokseen ja katsoin, kuinka hissin ovet
sulkeutuivat hitaammin kuin koskaan aiemmin. Nojasin hissin seinään ja yritin
tasata hengitystäni.
“Alice, kuinka hitossa tämä tapahtui?”
”En tiedä, en tosiaan hemmetti tiedä.”
“Hän on ollut siellä koko yön, Alice. Yksin.”
Alice pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään.
Kun ovet vihdoin aukenivat seitsemännessä kerroksessa,
näimme tyhjän ja hiljaisen käytävän. Juoksin huoneeseeni, Alice kannoillani. Kääntyessäni
kulmasta, avasin huoneen oven, toivoen ettei se ollut lukossa. Eikä se ollut.
Lydia katsoi suoraan minuun. Ja yhden pienen hetken, näin
toivon kipinän hänen kyynelistä märillä kasvoillaan.
Mutta se oli liian myöhäistä. Seuraavana hetkenä hän nojasi
kevyesti eteenpäin, ja oli poissa.
Hän huusi koko matkan alas.
Alice juoksi ikkunalle, jossa Lydia oli ollut vielä hetki
sitten, kun minä seisoin paikoillani pystymättä liikkumaan. Hän työnsi päänsä
ulos ikkunasta ja katsoi alas, juuri kun erilainen huuto alkoi kuulua talon
ensimmäisestä kerroksesta. Alice heitti käden suulleen ja veti päänsä takaisin
huoneeseen. Hän oli kalpea kuin lakana ja itki shokissa näkemäänsä.
Huuto ulkona voimistui, kun useampi ihminen näki mitä
parhaasta ystävästäni oli jäljellä kylmällä kivetyksellä. Nojasin taaksepäin
kohti lipastoa ja lyyhistyin lattialle. Kuolema putoamalla. Lydia ei olisi koskaan
halunnut kuolla putoamalla.
Asiaa ajattelematta, poimin lattialta piirustuksen, joita
oli hujan hajan pitkin lattiaa. Piirustus oli Lydian äidistä. Hän oli kuollut.
Poimin toisen piirustuksen. Siinä oli Lydian pikkusisko. Hänkin kuolleena.
Lattialla oli tusinoittain samalaisia kuvia – Lydia oli ollut kiireinen yön
aikana. Mitä tulee siihen, mitä hän oli piirtänyt, en voi teille kertoa. Lydia
oli taitava piirtäjä ja ehdin nähdä vain muutaman ennen kuin oksensin
lattialle.
Alice seisoi ovella huutamassa jotakin käytävään. En tiedä
mitä hän sanoi, koska kuulin vain korkeaa vikinää huoneesta. Yhtäkkiä pala
paperia liukui minua kohti komeron oven alta. Poimin sen maasta ja tuijotin sitä hetken.
Tämäkin oli Lydian piirtämä, mutta se ei ollut samanlainen
kuin muut kuvat. Se oli kuva komerosta, katsoen juuri siitä kulmasta missä olin.
Piirustuksessa komeron ovi oli raollaan ja jokin tuijotti sen pimeydestä ulos.
Laskin paperin alas ja katsoin kohti komeroa. Ovi oli
raollaan kuten kuvassa. Siristin silmiäni ja yritin nähdä sisään. Juuri kun
aloin nähdä piirteet pitkistä kasvoista, jotka tuijottivat minua, Alice veti
minut jaloilleni.
”Meidän pitää lähteä täältä.” Luulen hänen sanoneen.
En koskaan palannut siihen huoneeseen. Vanhempani hakivat
tavarani ja vietin loput lukukaudesta asunnossa kampuksen ulkopuolella.
Vaihdoin yliopistoa keväällä ja suoritin tutkintoni loppuun uudessa koulussa.
Joka yö näen unta Lydiasta työntymässä ulos pienestä
ikkunasta, astumassa kylmälle kielekkeelle, nousten ylös ja tietäen, että
edessä on vain kammottava syvyys. Näen,
kuinka hän katsoo alas seitsemännestä kerroksesta kohti mustaa katukivetystä
ja kuinka hän tajuaa, vaikka ei hyväksy, hirveän kohtalonsa. Näen pohjattoman
kauhun hänen tutuilla kasvoillaan. Kuulen hänen villisti hakkaavan sydämensä,
joka yrittää epätoivoisesti hakata kaikki läpi kaikki ne lyönnit, joita hänen
elämässään olisi kuulut vielä tulla, tietäen että jäljellä on enää vain sekunteja.
Katson, kuinka hän katsoo minuun. Ja katson kun hän putoaa.
Siitä yöstä on nyt kulunut 9 vuotta. Ja joka syksy, yhdeksän
vuoden ajan, olen soittanut asuntolan toimistoon tarkistaakseni, mitkä asunnot
ovat vapaana uusille opiskelijoille. Asuntola on aina ollut vapaa, mutta
seitsemäs kerros on ollut suljettu.
Tänä vuonna elämä ja työt tulivat tielle ja soitin paljon
myöhemmin kuin yleensä. Minut laitettiin heti pitoon.
”Asuntolan toimisto.” Mies vihdoin vastasi. ”Olit kysynyt
vapaista huoneista asuntolassa?”
”Kyllä, niin
kysyin.”
“Meillä on täyttä ja odotuslista asuntolaan. Mutta, nyt kävi
niin, että soitit juuri oikeaan aikaan. En voi luvata mitään, mutta saatamme
saada sinut sisään. Saimme juuri hyväksynnän tänä aamuna.”
”Hyväksynnän mihin?” Kysyin.
”Avaamme seitsemännen kerroksen.”
Alkuperäinen tarina TÄÄLTÄ.
Pelottavat tarinat osa 4 löytyy TÄÄLTÄ. Jos sinulla on omia tarinoita tai haluat jonkin tietyn tarinan suomeksi käännettynä, laita meille sähköpostia: onpaouto@gmail.com
- Onpa Outoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti